Istanbuliin syyslomalla
 
8.9.2009
 
Mistähän tämäkin ajatus lähti? Ainakin siitä, että tuolla ei ole vielä käyty. Katseltiin muutama kerta lentohintoja ja tänään se iski: Finnairin suorat lennot kahdelle yhteensä alle neljä ja puoli satasta. Ei enää mahdoton ja niin tehtiin varaus syyslomalle.
 
On tosi vieras kohde, eipä juuri muuta tiedetä, kuin se, että ollaan Aasian rajalla. Oli niin vieras, että kirjoitin Googleen ensin sanan väärin: Istambul ja hakukonekin herjasi: Tarkoititko istanbul? Hyvä kysymys...
 
 
Tulva ja katastrofi!
 
9.9.2009
Eipä olisi hullumpaa matkakohdetta voitu valita. Eilen ostettiin liput, ja tänään media syytää kuvaa valtavista tulvista Istanbulissa. Moottoritiet ovat jokia, yli 30 ihmistä kuollut. Ja tuonneko me mennään???
 
 
(kuvat kopioitu uutistoimistojen nettisivuilta)
 
Lähdössä
 
10.10.2009  
Olipa ankea päivä eilen lähdön suhteen. En jaksanut lähteä töihin, joka paikkaan sattui, vatsaan erityisesti ja muutenkin oli outo olo. En uskaltanut lähteä lääkäriin, kun matkavakuutus ei korvaa, jos sairaus on todettu ennen matkaa. Siis siltä varalta, että joudun Istanbulissa lääkäriin.
 
Intiimitunnustusten jälkeen itse matkan pelkoihin ja valmistautumiseen. Opaskirjat on luettu. Mies on lukenut historiaosuudet ja minä ohjeet siitä, millä matkalipulla pääsee lentokentältä hotelliin. Katsotaan sitten, kumman tietoja ekana tarvitaan. 
 
Ensimmäistä kertaa tutustuin myös ulkoministeriön sivuihin. Luin matkustustiedotteen. PKK on lisännyt aktiviteettejaan, Itä- ja Kaakkois-Turkkiin ei pidä mennä. No ei mennä. Istanbul on mannerlaattojen siirtymävyöhykkeellä ja Turkissa tapahtuu isoja maanjäristyksiä 4 - 9 vuoden välein. Istanbulissa oli viimeksi kunnon rytinä 1999. Pakattiin mukaan taskulamppu ja etsittiin pilliä, mutta ei löydetty. Tiedetään, että pitää mennä pöydän alle ja kauas ikkunoista, jos tärisee. Ensimmäistä kertaa ilmoitin ulkoministeriöön ihan virallisesti, että olen matkalla, ja nimesin esikoispojan kotimaan yhteyshenkilöksi. 
 
Nyt ollaan lentokentällä. Maailma on ihmeellinen. Meillä ei ole matkalippua, joka paikassa on vain näytetty tekstiviestiä, jossa sanotaan, että lento on varattu. Hassua ojentaa virkailijalle kännykkä. Lentokentän vapaa netti ei enää ihan samalla tavalla sävähdytä, mutta kiva tämäkin on.
 
 
 
 
Perillä Aleksis Kiven päivänä
 
 10.10. Istanbul klo 14
 
Lento sujui hyvin. Lämmintä +23, liikuttu on jo metrolla ja ratikalla. Rouva osti turkiksi avaimenperät, joita näyttämällä metron portit aukeavat. Jälkeenpäin huomasin, että Rouvalla olikin ollut matkaopas, jossa oli avaimenperän näköisten matkalippujen kuvat. Se lukee aina kaikenmoisia opaskirjoja ja tekee elämän hankalaksi. Kentältä olisi ihan hyvin voinut ottaa (huijari?)taksin ja suhauttaa hetkessä hotelliin, mutta nyt kuljettiin luukulta luukulle ettimässä niitä avaimenperiä ja seisottiin ratikassa puoli tuntia turkkilaisten kanssa. Ja ensin tultiin kevytraidemetrolla sinne ratikan päättärille, joka oli Zeytinburnu. 
 
Kaikkiin matkustusvälineisiin en usko täällä tutustuvani. Yksi niistä on nimeltään Dolmus. Dolmus tarkoittaa täyteen tupattua, ja se toimii niin, että beigenvärisellä pikkubussilla on reitti, mutta ei aikataulua. Se odottaa päätepysäkillä, kunnes on dolmus ja lähtee sitten liikkeelle. Mahtaisi aika harvoin kuusseiskat lähteä Torpparinmäestä kaupunkiin, jos Helsingissä näin tehtäisiin, mutta täällä nähtiin muutama dolmus, jossa oli hyvinkin helsinkiläisen nivelbussin verran porukkaa. (Mies liioittelee.)
 
Kovin runsaasti täällä näkyy kännyköiden tukiasemia. Monet ovat hienosti koristeltuja, ja kun kenttää on, tukiaseman huipulta kuuluu ulisevia ääniä. Rouva väitti tosin, että ne tornit ovat olleet täällä jo ennen kännyköitä.
 
Ei tullu eres Juhla-Mokkaa mukaan, ei hapankorppuja, ei mitään. Kohta varmaan joutuu lähteen tonne karulle, siä jo äsken joku veijari veisteli miekalla llihaköntistä ohkasia siivuja, joita se sitten kaupitteli ohikulkeville. 
 
Hotelli on niin karu kuin tällä hinnalla sopi odottaa. Suosittu se varmaan on, pääteltiin pyyhkeistä, joita varmaan on käytetty paljon. Paikka on mielenkiintoinen, pari sataa metriä Grand Basaariin ja kadulla on paljon basaarin jatkeita, mutta kertonemme piakkoin lisää.  
 

Avaimenperälippu ja liikkuminen

15.10.2009 - 17:00

Tähän väliin pieni matkan jälkeen kirjoitettu tietoisku Akbil matkalipusta ja liikkumisesta.
Akbil on pikkuinen muovitikku, jonka toisessa päässä on sopiva kolo peukalolle. Se pää painetaan kevyen jämäkästi rahastuslaitteen puna- tai vihreäpohjaiseen koloon ja sillä matka on maksettu. Rahastuslaite on ennen ratikan tai metron pysäkkiä, laivaterminaaliin mennessä ja bussissa vasta sisällä, eli periaatteessa "laiturialueelle" ei pääse maksamatta lippua.
 
 
Akbilin voi ostaa metroasemilta tai raitiovaunupysäkkien läheltä kioskista, jossa sanotaan Akbil, ei niistä, joissa myydään kertalippuja (jeton). Akbil-kioskia ei ole lentoasemalla, eli ensimmäisen matkan Zeytinburnuun (metron ja raitiovaunun vaihtopaikka) teimme kertalipulla. Ostettaessa läpyskästä maksetaan 6 liiran pantti, jonka saa kai takaisin, kun palauttaa tikun Akbil-myyntipisteeseen. Kertalippu maksaa 1,50 liiraa ja kertalipun hinnan joutuu maksamaan uudestaan vaihdossa. Akbilillä puolentoista tunnin kuluessa tapahtuvasta vaihdosta veloitetaan puolikas maksu. Meillä oli  välillä sellainen tunne, että tapahtui kaksoisveloitusta, eli raha ei riittänyt ihan niin moneen matkaan, kuin olimme laskeneet. Näin kävi, kun portti ei avautunutkaan, valo näytti punaista, ja lippu piti leimata uudestaan. Veloitus oli kyllä mennyt. Ehkä tämä oli huolimatonta painelutaktiikkaa, pitää oppia sellainen kevyen jämäkkä tapa painaa. Tai tikussa oli jokin vika.
 
Läpyskään voi samoissa Akbil kioskeissa ladata haluamansa verran lisää arvoa. Me latailimme viiden päivän aikana kolme kertaa (10+10+7 liiraa) ja vielä lentokentälle palatessa 5, kun juuri silloin tapahtui se kaksoislaskutus, eikä toisella enää ollutkaan arvoa vaihtoon. Matkoja kuluu helposti yllättävän paljon, jos vaihtaa välineestä toiseen. Itse lataisin nyt heti vähän enemmän, tai ainakin toisella kerralla enemmän, kun on käsitys siitä, paljonko liikkuu.
 
Kun läpyskän painaa rahastuslaitteeseen, näytöltä näkyy, paljonko arvoa on jäljellä. Kannattaa olla tarkkana, lukema vain vilahtaa ruudulla. (Kuvassa lukema ei näy, koska se näkyy vain painamishetkellä, nuo numerot ovat kellonaikoja yms.) Lippu käy ratikkaan, metroon, busseihin, funikulaireen - ja mikä parasta, myös Bosporin ylittäviin reittilaivoihin. Ei dolmukseen eikä tietenkään matkatoimistojen risteilyihin tai kiertoajeluihin. Se on kätevä, muuten pitäisi jatkuvasti olla ostelemassa kertalippuja. Kertamatkaa ei voi maksaa liikennevälineessä, paitsi bussissa, jossa näimme jopa rahastajan istuvan perinteisesti edessä.
 
 
 
Tutustuttiin lähiympäristöön
 
 

10.10.2009 illalla 

 

Olimme aika uuvahtaneita tullessamme hotelliin. Ei niinkään matkasta, mutta ihan vain siitä, että oli eka lomapäivä töiden jälkeen. Oikaistiin siis hetkeksi, mutta kun tänne ei kerran ole tultu nukkumaan, niin pakkohan sitä oli lähteä liikenteeseen. Poikettiin kumminkin ekaksi ihailemassa hotellin kattoterassilta Bosporin näkymää. 
 
 
Ei valittamista! Huoneesta aukeavan takapihan näkymää ei laiteta, ettei se pilaa lukijan tuntemaa kateutta. Sillä puolella näkyy parkkitalo ja epämääräisiä peltikattoja. Eipä tässä paljon muuta kahdehtimista olekaan. Sijainti on oiva, muutama minuutti suureen basaariin, kymmenen minuuttia päänähtävyyksiin Hagia Sofiaan ja Siniseen moskeijaan, kauppoja ja ravintoloita ympäristö täynnä. Huone on kulahtanut kokolattiamattoineen, mutta suihku ja vessa toimivat ja ilmastointikin, kun respan kaverit ymmärsivät antaa remote controllin, kun käytiin kysymässä, miten laitteen saa päälle. Telkkarista tulee vain turkiksi ja netti on hidas. Äänieristys on olematon, eli vähän riskipelillä eletään. Toistaiseksi hiljaista. Hotelli on nimeltään Meddusa, osoite Nuruousdine 7.
 
Molemmilla oli jo vähän nälkä ja poikettiin kohtuulliselta näyttävään peruspaikkaan, jossa meidät yritettiin MYRKYTTÄÄ tai TAPPAA. Millään muulla tavalla en ymmärrä sitä tulisen paprikan määrää, mikä lautasillamme oli. Minä olin lukenut siitä etukäteen, mutta Miesparka maistoi ja kakoi kauan. 
 
 
Grande Basaarin  mitoista emme ole vieläkään päässeet yhteisymmärrykseen. Mies ei hallitse pinta-aloja, enkä minä muista pinta-alamuunnoksia enää. Jos opaskirjan mukaan katettuja katuja on  61, pinta-ala on 307 000 neliötä, 4500 myymälää, 30 tuhatta kauppiasta yli 400 000 ostajaa päivässä, niin kuinka monta kesämökkiniemeä (1ha) tai kotitilani peltoalaa se on? Kotipeltojani sen on mielikuvissani vaikea ylittää, mutta ne perustuvat kitkettäviin ja poimittaviin mansikkamaihin ja ylipitkiin heinäsarkoihin. 
Oli muuten paikka! Mattoja, kippoja, lautasia, nahkaa, huiveja, koruja - ja niitä ammattitaitoisia myyjiä, jotka huutelivat peräämme "Hyvää päivää, hyvä Soumi!" Mistä ne sen erottaa? Miehen paitakin oli tällä kertaa viimekesäinen ostos Nykistä. Tai sitten muut kuin suomalaismiehet ei kulje teinipoikien skeittipaidoissa. (Ei me tiedetty, kun ostettiin kivoja ruutupaitoja - koulupojat sitten valistivat.)
 
 
Miehen kommentteja:
Bossin pomon serkku oli saanut tehtäväkseen päivystää suuren labyrintin liepeille, ja eikö vain tarttunut hihasta kiinni. Viidellä liiralla (2,5 euroa) olisi lähtenyt viisi sukkaparia. Hidastin jo askeleitani, kun Rouva sanoi, että piraattituotteita ei saa tuoda Suomeen. Niin jäi Mehmet heiluttelemaan sukkiaan seuraavalle turistille.  
 
 
Käytiin katsastamassa iltavalaistuksissaan kylpevät Sininen moskeija ja Hagia Sofia. Sininen moskeija Mekan moskeijaa lukuunottamatta ainoa, jossa on kuusi minareettia. Kannattaisi osata kieliä vähän paremmin: sulttaani Ahmet I käski arkkitehdin peittämään minareetit kullalla (altin), mutta arkkitehti kuuli, että kuusi (alti) niitä piti olla. Tänä iltana nähtiin kuusi, ja huomenna mennään katsomaan päällystyksiä. Hagia Sofia  taas oli 1000 vuotta kirkkona, 500 vuotta moskeijana ja ollut nyt vasta 75 vuotta museona. Ehkä sekin pitää suorittaa, sitten kun aukeaa.
 
 Yllä kuusiminareettinen Sininen moskeija.
 
Ravintoloiden sisäänheittäjät ovat hauskoja ja ammattitaitoisia. Yksi houkutteli Miehen syömään lautasellisen hänen isoäitinsä reseptin mukaan tehtyä vihanneskeittoa. Hyvää se oli, mutta miten ihmeessä pystyisin samaan edes kotona? Vihanneskeittoa Miehelle?
 
Sunnuntaina museosta moskeijaan
 
11.10.2009 
 
Aamulla kattoterassin aamupala oli muuten oikein eurooppalainen, mutta Juhla-Mokkaa tuli ikävä. Kaikki marmeladirasiatkin olivat teehen tarkoitettuja, niin juoksevaa appelsiinimarmeladia en ole nähnyt missään, enkä niin oudon makuista esanssia. Budjettihotellivaikutelma voimistui kanssamatkustajista: kiinalaispariskunta tutki Fodors'in opasta tarkkaan ja opiskelijanuorilla oli pelkkiä Lonely Planetin sivuja valokopioina, nekin niin hiirenkorvilla, että saattoivat olla kierrätettyjä. Mutta ruoalla pärjäsi hyvinkin,  ja normaalin leipä-kahvi-kurkku-tomaatti-makkara- muna--mehu-jogurtti-murolinjan lisäksi oli tarjolla kaksi isoa kulhoa oliiveja. Kokeiltiin nekin. Poika teki pyydettäessä munista omeletin, kokeillaan huomenna.
 
Ensimmäinen kohde oli Hagia Sofia, nyk. museo, ent. mosk., ent. kirkko. Sinne oli menossa moni muukin, ja itsetehdyt originaalit viralliset yksityisoppaat kalastivat jonossa erittäin aktiivisesti. He kertoivat osaavansa kaiken paikan historiasta, mutta vastasin siihen lukenneeni historiaa itsekin ja Rouva tietää pohjapiirroksen, joten ei ole tarvetta. Olisi maksanutkin vain 15 euroa. Rakennuksen mIttasuhteet eivät ulkoa paljon hämmästyttäneet, mutta sisällä kaikki oli toisin. 56 metriä korkea kupoli. Huomio kiinnittyy valtaviin puisiin pyöriin, joiden läpimitta on useita metrejä. Niissä lukee Allahin, Muhammedin ja hänen lastenlastensa nimet ja neljän kalifin nimet. Kun ihmisen kuvia ei voi käyttää, kalligrafia on suosittu koristelumuoto.
 
 
 Ensi vuonna Istanbul on Euroopan kuttuurikaupunki ja se yrittää kovasti olla sen arvoinen. Turisteille ei tietenkään tänä vuonna ole tarjolla avaraa näkymää kupoliin asti, vaan sinne ulottuu valtava rakennusteline, joka peittää parhaat kuvakulmat tehokkaasti. (Telkkariuutisissa sanottiin kulttuurivuoden alkaessa, että korjaukset on luokattomasti tehty - sama tekniikka kuin lännenelokuvien lavasteissa tai jotain sinnepäin.)
 
 
 
160 vuotta sitten Sulttaani Abdülmecid II antoi korjauttaa monia bysanttilaisia freskoja ja mosaiikkeja. Työn tekivät Fossatin veljekset, joista kerrottiin yhdessä galleriaan ripustetussa plakaatissa. Kaiken muunkin olennaisen olisi voinut lukea jo näistä etugallerian oppaista, mutta oltiin me sisällä ainakin kaksi tuntia. Kuvatkin oli varmuuden vuoksi isoina viimeisen gallerian seinällä, siitä ne oikeat näkymät olisi voinut kopioida, mutta Rouva otti kaiken itse, kun ei tiennyt niistä etukäteen. 
 
 
Heti, kun tässä kuvattu restaurointityö oli tehty, sulttaani käski peittää freskot ja mosaiikit taas betonilla. Vain sulttaani voi keksiä moista jäynää, ja ehkä teekkarit. Vieläkin jotkut muslimit haikailevat Hagia Sofian muuttamista takisin moskeijaksi ja  kristityt taas takaisin kirkoksi.  Tämän mosaiikin edessä näkyikin monenlaista ihailijaa ja haikailijaakin kai.
 
 
 
 
Kun Hagia Sofia oli suoritettu, ja Rouva otti viimeisiä kymmeniä kuviaan sieltä, huomioni kiinnittyi yläilmoihin. Luulin, että nyt Rouva saisi vuoden lehtikuvan ja käskin häntä suuntaamaan kameran tornia kohti. Ei tullut ainakaan tästä vuoden lehtkuvaa. Jos ei sitten tätä suihkulähteen läpi kuvattua Hagia Sofiaa valita edes Hesarin viikon lukijakuvaksi. 
 
 
Suihkulähteen toisella puolella Sininen moskeija, jonka nimi juontuu seiniin kiinitetyistä mosaiikkipaloista. Mosaiikkeihin tarvittava saven väri on pitkän tuotekehittelyn tulos. 
 
 
Moskeijassa turisteille on oma sisäänkäynti jonotukseen. Sinne ohjattiin ystävällisesti, ja ystävällinen neuvojamies vaihtoi kielen englannista saksaksi meidän tullessamme kohdalle. Yhtäkkiä tajusimme olevamme jonossa kolmen suomalaisen turistiryhmän keskellä ja vaihdettiin varmuuden vuoksi itsekin kielemme saksaan. Olihan se kiva tietysti kuunnella omankielinen opastus ennen sisälle menoa. Turistit jonottivat kiltisti ottaakseen pois kengät jalastaan, naiset peittivät hartiansa, jotkut päänsäkin. Useimmat halusivet olla muslimeille mieliksi, kun nämä harjoittavat uskontoaan. Rouvakin kaivoi huivin repusta, kun tiesi, miten tärkeää se näille on. Suomalaiset ryhmät eivät näin tehneet. Paheksumme yhdessä ja neuvomme turisteja käyttäytymään kunnolla.
 
 
Kovin vaivaannuttavaa oli myös se, että miehet ja pojat kyllä menivät rukousmatolle kumartamaan Mekkaan päin, mutta naisille oli varattu vain kapea karsina, sekin hälisevän turistiryhmän takana, siis ensin miehet, sitten turistit ja lopuksi vasta naiset ja tytöt. Poislähtiessä kerättiin kolehti, ja vanhasta muistista minäkin roponi sinne heitin ja sain todistuksen asiasta. Olen siis omalta osaltani edistänyt Sinisen moskeijan hyvinvointia.
 
 
 
 
Rouvan ottaessa kuviaan opas selitti, miksi kruunut ovat niin alhaalla. Niissä oli aikaisemmin kynttilät, joiden sytyttäminen oli helpompaa kolmen metrin korkeudessa. 
Vähän outo olo oli moskeijan jälkeen, toisaalta oli mielenkiintoista tutustua toiseen kulttuuriin (Sarajevossa emme uskaltaneet mennä edes moskeijan piha-alueelle), toisaalta epämukava olo vahvojen ismien ympärille liittyvästä jyrkästä fundamentalismista ja auktoriteettien kritiikittömästä tottelemisesta ja varsinkin siitä naisten karsinasta.
 
Kirkollisten toimitusten ja pienen lepohetken jälkeen sopi illalla liikkua toisenlaisissa tunnelmissa. Samoin kuin Kardemumman kaupungissa, täälläkin on vain yksi raitiolinja, Zeutinburnusta Kabatasiin, jota tosin tuntuvat käyttävän kaikki 12 miljoonaa istanbulilaista. Seisoimme muuutaman pysäkin verran tungoksessa Kabatasiin ja kääntyessäni pois potkaisin vahingossa Rouvan varpaaseen, sopivasti kynteen. Puiston penkillä annetiin ensiapua veriseen haavaan, ja sitten katselemaan Euroopan ja Aasian välistä siltaa. SIllan kaiteiden valot vaihtuvat vähän väliä, pahimmillaan silta näytti siltä, kuin olisi katsellut jossain päin Helsinkiä parvekkeitten mauttomia jouluvaloja. Bosporilla kulkevan laivaliikenteen vilkkautta oli hauska katsella, joka suuntaan kulki valaistuja paatteja koko ajan. Istanbulilainen nobelkirjailija Orhan Pamuk kertoo kirjassaan, että Bosporin laivoja laskevat kaikki istanbulilaiset, se antaa turvallisuuden tunteen. Ei me varsinaisesti turvalliseksi oloamme tunnettu siinä pimeällä rannalla. Enemmän kuin laivojen laskeminen turvallisuuden tunnetta lisäsi se, kun vieressä istuvan nuoren miehen kännykkä yhtäkkiä soitti tutun Nokiamelodian.
 
Koska pimeys lankeaa varhain, jo puoli seitsemän aikoihin, paikalliset ovat keksineet lisävalon onkeen. Kun valo illan pimeydessä liikkuu ylös alas, on kala koukussa. Tässä on paikallinen pilkkikilpailu Kultaisen sarven ylittävällä Galatan sillalla. Sillan ylittämisen jälkeen olisi taas ollut mahdollista hankkia kaikenlaista lisenssilllä valmistettua merkkituotetta suoraan itämaiselta matolta. 
 
 
Olisi kiva uskoa ihmisten ystävällisyyteen ja kulkea luottavaisesti eteenpäin elämästä iloiten. Mutta turisti on ilmeisesti aina riistaa ja sen koimme tänään. Lähdimme hotellista, ylitimme suojatien ja edestämme vilahti kiireinen mies, joka mennessään pudotti kantamuksestaan jotain, joka kolahti katuun. Mies tietysti auttavaisena miehenä kiiruhti pois rientävän kaverin jälkeen muutaman askeleen, ja ojensi kadulle pudonneen harjan. Kaveri oli kovin kiitollinen, kiitti kädestä ja sanoi ystäväkseen ja tarjoutui kiillottamaan Miehen pölyiset kengät. Siinä vaiheessa lähestyin itse ja nappasin kuvan operaatiosta. Kaveri teki hyvän työn, jutteli niitä näitä ja sanoi lapsen olevan sairaalassa, kalliissa semmoisessa. Mies tarjosi lopuksi viitosta palkaksi, mutta kaveripa näki Miehen rahat, nappasi toisenkin, ja sanoi, että hän ottaa vielä tuon kaksikymppisenkin ja vaihtaa sen. Kaveri pudotti rahat kadulle, nappasi ne siitä taskuunsa, kaivoi taskustaan toisen kaksikymppisen ja antoi sen takaisin ihan kuin klassisissa huijauksen kuvauksissa kerrotaan. Niin nopeasti se kävi, että hommasta ei tajunnut mitään, vaikka tajusikin, että nyt meitä huijataan.

Laskettiin rahat, ja tultiin kyllä siihen tulokseen, että ei se kaveri sittenkään vienyt muuta kuin ne kaksi viiden liiran seteliä (=5 euroa). Ainakin se kaverin takaisin antama kaksikymppinen kelpasi seuraavaan Starbucksiin, eli ei liene ollut väärä. Mahtoikohan se ottamani kuva vaikuttaa asiaan? Toivottavasti, nimittäin kaveri oli kyllä niin nopea, että digikuva oli häipynyt johonkin, eikä sitä ollut olemassakaan.

Eikä me loppujen lopuksi olla ihan varmoja siitä, veikö kaveri sittenkin vielä yhden kaksikymppisen. Viidentoista euron kokemus siinä tapauksessa. Varokaa, näitä on!
 
 

Aasiassa

 12.10.2009

Tulipa sitten kartalle uusi maanosa. Ihan kaikkea en toista, mitä Mies on tänään kommentoinut, mutta päivän kulun kerron. 
 
Ennen Aasiaan lähtöä poikettiin muuhun orienttiin, eli sille rautatieasemalle, jonne Orient Express aikanaan Pariisista saapui. Nykyisin junista puuttuu nostalgia, mutta olihan asema hieno vieläkin. Yhtä hallia käyttävät dervissit tanssimiseen ja tässä on ravintola.
 
 
 Laivat Orienttiin on helppo löytää Eminönün laivalaitureista. Jokaiselle määräasemalle on oma terminaalinsa, jonne mennään odottamaan laivaan pääsyä. Terminaalin sisäänmenon päällä on selvästi sanottu, milloin laiva lähtee. Me katsoimme, minne ekana pääsee ja päätimme lähteä Üsküdariin (joo, ihan se sama, josta on koulussa laulettu uus-ka-daa-raa, ii-de-er-iiik-ken ...), mutta ei sitten mentykään, kun avaimenperästä oli jo arvo loppunut ja piti käydä lataamassa lisää. Ei osattu ottaa huomioon, että ensimmäisessä latauksessa kymmenestä liirasta kuusi olikin mennyt panttiin. Kiva sinänsä, että avaimenperillä pääsee metron, bussien ja ratikan lisäksi myös laivalla Aasiaan. Tässä niitä laivoja.
 
 
Mies  olisi tykännyt mennä Üsküdariin myös siksi, että sinne mennessä olisi nähty lähempää neidontorni, jossa on kuvattu jotain James Bondia. (Kun maailma ei riitä, 1999. Miehen huom.)  Bondiin torni ei kyllä liity mitenkään, sille on ihan oma kammottava taustakertomuksensa jostain rakastuneesta tytöstä, jonka isä sinne telkesi. Seuraava laiva lähti Kadiköyhin, joten meidän Aasian matkamme suuntautui sinne. 
Mies halusi uuteen maanosaan ennen kaikkea kokeakseen jotain uutta, minusta tärkeintä oli saada mereltä hienoja maisemakuvia Istanbulin  minareettisiluetista.
 
 
Minä sain, mitä odotin, mutta Mies kun ei ole opaskirjoja lukenut, riiputti alahuultaan, kun Kadiköyn rannassa olikin asfalttia eikä kameleita missään. Joo-o siis historiaan erikoistunut luokanopettaja ja hänen yleissivistyksensä.(Siis ent Suom ja pohjoismaid hist erik luokanop, sitä paitsi rannassa olisi saanut olla iso beduiinileiri ja kamelikaravaani maustesäkkeineen.)  Sitä en minäkään tiennyt, että Kadiköyn rannassa istuu isoja miehiä riveittäin jakkaroilla kengänpaikkaus ja -kiillotusvehkeet edessään. Jotkut olivat kiillottaneet välineensä kovin kiiltäviksi, ei kai ollut asiakkaita isommasti. 
 
 
Paras opaskirjamme (pakko vähän kehua Mondoa) oli antanut epämääräisen ohjeen: "Kadiköyn vanha keskusta alkaa rantatien toiselta puolen vastapäätä lauttalaitureita. Vanhat korttelit on suljettu kokonaan autoliikenteeltä ja pyhitetty pikkuisille herkkukaupoille ja kalan ja kasvisten myyjille." Ylitettiin siis suojatie henkemme kaupalla ja alettiin kavuta katua. Tässä vaiheessa aloin itse pettyä, kun pitikin väistellä vähän väliä autoja, eikä herkkukaupan herkkukauppaa missään. Vähän eksoottinen katu kyllä.
 
 
Tultiin toista katua alas ja mentiin kahville hyvin siistinnäköiseen paikkaan. Kyllä oli vaikeaa saada henkilökunta ymmärtämään, että haluamme kaksi kahvia, kaksi "pasteijaa", yhden kokiksen ja yhden  leivoksen. Ei lukusanat suomeksi, ruotsiksi, englanniksi eikä saksaksi eikä käsimerkit. Lopulta kokiksia tuli kaksi ja toinen oli jäädä ilman kahvia, mutta saatiin sentään poika ymmärtämään, että me molemmat juomme kahvia, Suomessa naisetkin juovat. Oma häpeä, ei ole yhtään opeteltu turkkia. Aasiassa pitäisi osata, jos tahtoo kahvia.
 
Mies väittää, että opaskirjoja ei kannata lukea, jos etsii seikkailua, mutta voi niidenkin ohjeilla eksyä kaduille, joilla kulkukoiratkin väistyvät kadun toiselle puolelle . Käveltiin kuitenkin kahvilan jälkeen vähän toiseen suuntaan ja niitä herkkukauppoja alkoikin kummasti löytyä. (Miehelle)
 
 
Yllättävän moni oli juuri perustanut kylpyhuonetarvikkeita myyvän kaupan. Vessanpönttöjen tyylikkäät kannet olisivat olleet liikaa matkalaukkuun, mutta hyvännäköinen vessaharjasetti oli pakko ostaa, kun meiltä oikeasti puuttui sellainen. Aasiasta asti piti hankkia myös makuuhuoneeseen lamput, mutta jälleen oli hankalaa saada myyjää ymmärtämään, että haluamme kaksi, Suomessa myös naiset lukevat sängyssä. Yksi neljästä asiakaspalvelijasta jo soitti kielitaitoiselle vaimolleen ja puhuin hetken puhelimessa hänen kanssaan, mutta sitten paikalle tupsahti kielitaitoinen nuori mies, joka ryhtyi tulkiksi. Siis kaksi varjostinta, energiansäästölamput hankimme itse Ikeasta, halusimme vain tietää, mitä watteja suositellaan.Oli tietysti tyhmää kysyä tällaista yksityiskohtaa, tuli vain lisää hämminkiä, kun henkilökunta luuli meidän ostavan heidän energiansäästölamppujaan. Lisäksi vastaus oli väärä. Väittivät, että 75 wattia käy, mutta jälkeen päin löysimme lampusta merkinnän 60w. Toisen lampun etsiminen varastosta kesti kauan, mahtoivatko hakea naapuriliikkeestä? Neljä miestä ja tulkki palvelivat kyllä ystävällisesti ja jokainen toivotti turkiksi hyvää päivän jatkoa - kai?
Lopuksi Mies hankki vielä kirjakaupasta vielä aitoturkkilaista Spider-Man -aineistoa, kun Aasiasta halvalla sai. (Oli muuten ilmeisesti kaikkein tervetullein tuliainen tyttärenpojan 4v. ilmeistä päätellen.)
 
Katunäkymä ei ihan hirveästi poikennut eurooppalaisesta, jonkin verran kyllä. Tuo keko yhden miehen päällä on rinkeleitä, joita myydään ihan joka paikassa. En kyllä osta enää yhtäkään! Mistä voin olla varma, ettei ne ole kertaakaan kierineet maahan?
 
 
Mieskin alkoi arvella, kannattaako kauppojen laareista ostaa musiikkia. Saa mitä lie kissantappovongutusta.
 
 
Ja lämmin oli. Tässä todisteet! 
 
  
 
Myöhemmin iltapäivällä hotellille palatessamme hikoilimme täpötäydessä istanbulilaisessa ratikassa, kun Esikoispoika soitti Miehelle:
 
        -  Onko tässä autosssa vielä kesärenkaat?"
        -  On, miten niin?
        -  Missä teidän talvirenkaat on? Täällä sataa räntää, lämpötila on +1 ja kohta on liukasta.
 
Voi anteeksi kaikki syyslomalaiset, jotka olette siellä! Täällä tarvitaan aurinkovoidetta, ei talvirenkaita. 
 
Mies jatkaa:
Kokeiltiin Esikoispojan soiton jälkeen paikallista meze-ruokailua. Lautasellinen oli vegetarian diet, mutta ulkona maistuu huonompikin ruoka, meneehän Suomessakin ulkogrillissä paljon kasvispitoista makkaraa. Viininlehtikääryleen Rouva tunnisti, jonkun se sanoi olevan kikhernetahnaa, perunasalaatin tunnistin itse, jossain jugurtintyyppisessä oli paljon valkosipulia ja sitten imaami pyörtyi. On siinäkin ruoalle nimi. Mitähän lautasella pitäisi olla että rovasti kupsahtaisi? Tuskin munakoiso riittäisi. Joistain muistakin mezeannoksista olen lukenut: karitsanaivoja salaattipedillä, marinoitua mustekalaa, mutta Rouva sanoi, ettei me semmoisia saatu, kun se oli veg.
 


Käveltiin hotellille ja matka oli yhtä kujanjuoksua ravintoloitten ulosheittäjien ohi. Yksi kaveri pyrki jo kaukaa halaamaan ja sanoi, että on kolme tuntia odottanut meitä syömään. Kävi sääliksi kaveria ja sanoin, että voisin varmaan tulla joskus myöhemmin, mutta tänään syötiin vaimon mieliksi jo muualla. Olisikohan sillä ollut liharuoka valmiina? Voi ei.

Levättiin hetki hotellissa ja lähdettiin takaisin siihen täpötäyteen Kardemumman ainokaiseen ratikkaan. Toisella  päätepysäkillä oli opaste funikuli-funikula ja sillä päästiin kätevästi ylös mäkeä Taksimin aukiolle. Suuntavaisto oli jo sekaisin, mutta Rouva tiesi, että Istiklal Caddesia voisi kävellä ja se on se sama katu, jota pitkin kulkee pikkuinen punainen nostalgiaratikka ja niin lähdettiin seuraamaan kiskoja. Olin kuvitellut aikaisemmin päivällä nähneeni jo sen, mutta se ei ollutkaan sama.
 


Katu oli täynnä väkeä. Aika kummallinen tunne.
 

 
 Joka puolella kauppoja,  ja kebappia ja muuta olisi saanut joko tiskiltä, pöydälle tai suoraan ikkunasta. Sivukaduilla myytiin ja syötiin. Yhdelle sivukadulle lähdettiin kävelemään ja kerrottiin ainakin kahdellekymmenelle tyypille, että me on syöty jo tänään. Tai Rouva hymyili ja kertoi, minä en muistanut syöneeni, mutta Rouva varmaan laskee vegemezet ruoaksi. Yksi kaveri kysyi, ollaanko me Suomesta ja osasi niin hyvin suomea, että jäätiin juttelemaan. Osasi hyvin kertoa töistään ja ravintolasta ja ruoasta ja turisteista, mutta kun sanasto meni vähän vieraammaksi (koulu, syysloma), näimme kaverin jo vähän hämmentyvän. Siitä huolimatta positiivinen kokemus. Kaverin nimi on Muharrem Kukka, meillä on kortti ja kartta. Jos ehditään, voidaan käydä kokeilemassa.
 Käytiin poimimassa alkuperäisestä ja hyvästä turkkilaisesta karkkikaupasta mukaan makeita tuliaisia, Lokumia ja Turkish Delightia, Vai onko se sama asia? (Nyt jälkeen päin harmittaa, että ostettiin sieltä. Meidän makuun hotellin vieressä olevassa Dilberoglu -kaupassa karkit olivat vielä parempia. Pehmeämpiä ja suussa sulavampia, palvelukin loistavaa. Ensimmäisellä kerralla kaveri poimi meille ystävällisesti kaksi kappaletta kutakin pussiin maistelua varten ja toisella kerralla antoi ilmaiset maistiaiset keksitiskistä lähtiessämme.)
 

Teelasejakin katseltiin, näyttivät ihan kivoilta. Yksi myyjä rupatteli pitkään ja kertoi niiden ominaisuuksista. Pohjan pitää olla paksu, leima pohjassa ja jos ostaa maalatun, jäljestä näkee kyllä käsityön. Oli hyvä tietää. Hotellin lähellä yksi nuori kaveri yritti myydä meille tusinatavaraa. Hän erehtyi sitten esittelemään lasin ominaisuuksia seisomalla sen päällä, jolloin Rouva totesi, että hän etsii astiaa teenjuontiin, eikä ajatellut yrittääkään seisoa sen päällä ja lähti pois. Kaveri huuteli vielä perään, että hän antaa kyllä puhtaan lasin. 

Täällä on kansallisjuoma, jota kutsutaan leijonan maidoksi (Aslan sütü). Minulla oli sitä pieni pullo jääkaapissa ja kaadoin vähän lasin pohjalle ja kokista päälle. Rouva oli jostain lukenut, että aamua kohden juoma muuttaa uljaimmankin leijonan kitiseväksi kissanpennuksi ja käski panna pullon takaisin kaappiin. Ei se ollut edes erityisen hyvää, maistui yskänlääkkeeltä. (Luin sen Mondon oppaasta, Rouvan huom.)
 

Musiikkikauppoja ja luxusostari

 
13.10.2009
Säätiedotuksessa luvattiin voimakasta tuulta ja voimakkaita sadekuuroja, ja siinä sitten aamulla vähän arvottiin päivän ohjelmaa. Astuttiin taas ratikkaan ja jäätiin Galatan sillan päähän kävelemään yli. Galatalaiset kalastajat olivat taas sankoin joukoin paikalla.
 
 

Galatan sillan toisesta päästä vie funikula Tüneliin mäen päälle. Jos haluaa Galatan torniin, kannattaa mennä tällä hissillä ensin ylös, niin on kiva tulla alaspäin tornille. Täällä mäet on aika jyrkkiä. Hidastava puoli on sitten se, että Tünelista alaspäin Galatan torniin johtavan kadun varrella on hyvin vähän muuta kuin musiikkikauppoja ja niissäpä meni tänään aikaa. Mies kokeili soittimia ja hieroi kauppoja tämmöisestä perinnesoittimesta, missä on vain kolme kieltä. Taitaa jäädä haaveeksi, kun soittimella on pituutta noin metri, joten sitä ei kai noin vain saa käsimatkatavaroihin.
 
 
 
Itse olisin tykännyt enemmän soittimesta, jonka nimi on Ud.
 
 
 Se oli jotenkin symppiksen näköinen, mutta varmaan sama ongelma mittojen kanssa. Pituutta noin 80 cm, leveys 40cm  ja syvyys 25cm. Miehellä on mitat kännykässä, voin muistaa väärinkin! Hinta vaihteli liikkeestä toiseen, 200 liirasta lähtien ja kaupassa, jossa myyjät osasivat eniten englantia, soittivat näytiksi soitinta ja tiesivät, mille korkeudelle kielet viritetään, hintojen erojen syyksi sanottiin valmistaja. Liimauksista osasin itsekin katsoa, että halvimmilla oli puutteita, muuten en niistä tiedä. Tämä ”paras” kauppa oli nimeltäänkin kansanmusiikin soitinten kauppa heti siinä kadun yläpäässä.
 

Galatan torni mainitaan kaikissa opaskirjoissa, ja jos haluaa nähdä kaupungin ylhäältä, se on kyllä siihen aivan sopiva. Mies tuli tällä kertaa rohkeasti mukaan hissillä ylös, mutta kun piti astua näköalaparvekkeelle, pyörsi saman tien sisälle. No, otin sille sitten kuvia joka suuntaan. Bosporia pohjoiseen näkyyn Bosporin silta.
 

Siinä missä Bospori ja Kultainen sarvi kohtaavat, on vilkkain vesiliikenne, laivoja menee ristiin rastiin. Veden toisella puolella näkyy suunnilleen Kadiköy, jossa kävimme eilen.
 
 

 Kultaisen sarven yli johtavista silloista tänne näkyy kaksi ensimmäistä. Galatan silta, jota olemme jo pariin kertaan kävelleet ja jota pitkin ratikkalinjakin kulkee ja sitten tämä pohjoisempi silta. Kuvassa näkyy hauskasti liikenteen sinikeltaisuus: siniset ovat busseja, keltaiset virallisia takseja.
 
 
 

 
Sitten käveltiin takaisin ylös Tüneliin ja löydettiin Sishanen uusi metroasema. Sieltä pääsi kartan mukaan Taksimin suuntaan kolmen metropysäkin päähän Sisliin, jossa on yksi Istanbulin uusimmista ja hienoimmista ostoskeskuksista. Metro oli uusi ja hieno ja kun emme ymmärtäneet kieltä, minulle tarjoutui loistava tilaisuus saada hieno kuva tyhjästä metrovaunusta.
 


 
Kyllä se kuulutuksessa sanottiin, että kyseinen metro ei jatka Taksimista eteenpäin, vaan lähtee takaisin ja eteenpäin haluavien pitää vaihtaa junaa, samalla raiteella kyllä, mutta meillä on tämä turkin kieli vähän hakusessa ja turkkilaisaksenttisen englannin kielen vivahteiden ymmärtämisessäkin toivomisen varaa. Tultiin sitten takaisin Sishaneen ja aloitettiin alusta. Sitten osattiin jo vaihtaa.
 
 
Sislin metroasemalta noustiin suoraan Cehavirin ostoskeskukseen. Sisään pääsi vain metallinpaljastimien ja turvatarkastuksen läpi, mikä kyllä tuntui vain hyvältä. Maan päällä odotti kuusi kerrosta kiiltävää luxusmaista ostaria, ei ihan tavallista Jumboa tai Selloa ollenkaan ja  Raision Myllyt ja Lempäälän Ideaparkit jäävät kauaksi nekin. Tuntui, kuin ostari olisi ollut Stockmann, Sokos, Forum ja Kampin keskus myös väliinjäävine alueineen yhdessä.
 
 


Ei vain yhtään napannut tämä juttu kumminkaan. Istanbulista sanotaan, että se on idän ja lännen kohtauspaikka, mutta täällä kohtasivat silmiinpistävästi läntiset kauppaketjut. Oli Debenhams Lontoosta, C&A Hampurista, Benetton Roomasta ja muut Mangot ja Mexxit ja Guessit ja Body Shopit ja Mothercaret ja Nextit. Sama juttu tietysti kaikkialla, samat merkit on nähty Budapestissa ja Lissabonissa ja New Yorkissa ja Madridissa ja Roomassa ja Hampurissa ja Vantaan Jumbossa, sillä erotuksella, että Jumbossa on vähemmän. Katselin Nextin nättejä lastenvaatteita, joissa sanottiin, että tehty Sri Lankassa, enkä sitten viitsinyt niitä Istanbulin tuliaisiksi ostaa. Mieskin riiputti taas alahuultaan, kun oli kuvitellut, että edes täällä näkisi jotain käärmeenlumoojatyyppistä tai muuta seitsemän hunnun tanssia länsimaisen hapatuksen keskellä. (Olisi riittänyt seitsemänhampaan hymykin.)  Mies voisi kyllä lukea läksynsä paremmin ja tutustua muihinkin kansainvälisiin ideoihin kuin Tarzaniin ja James Bondiin.

Suuri ja väljä paikka oli, lapsiakin viihdytettiin ajamalla pikkujunalla ympäri käytäviä.
 


Kiiltävät kuparinväriset pylväät tekivät päivästä luksuskiiltävän.
 
Sitten vain metro-funikuli-raitiovaunuyhdistelmällä takaisin hotelliin.

Pienen lepohetken jälkeen lähdettiin vähän ulos kävelemään ja törmättiin samaan kengänkiillottajatyyppiin, joka oli huijannut meitä sunnuntaina.  (Katso sunnuntain kirjoituksen loppu.) Kaveri pudotti harjansa jalkoihini, mutta varmaan tajusi, ettei samaa uhria kynitä kahta kertaa, sieppasi sen pois ja pyysi vain hätäisesti anteeksi ja kiiruhti matkoihinsa. Jäimme muina miehinä ottamaan kuvia hotellistamme ja siinä samalla napsin muutaman kuvan hänen touhuistaan. Sama taktiikka: Vaanitaan sopiva kohde, sitten kävellään kohteen edellä, pudotetaan harja tai muuten häiritään kohdetta, pyydellään kovasti anteeksi ja tarjoudutaan kiillottamaan kengät. Kaverilla oli ilmeisesti liikaa yleisöä tällä kertaa ja kiillotusvälineet saivat lentää vähäksi aikaa aidan taakse.
 
       


Mitäpä meikäläinen näille voi, varoittelee blogissa toisia. Ei oikein tiedä, viitsisikö hotellin isännällekään alkaa valittaa, voi ihan yhtä hyvin olla vaikka kimpassa kaverin kanssa, vaikka ei meillä mitään syytä ole epäillä, hän on valtavan kiva ja ystävällinen kaikin puolin.
 
 
Eyüp, basaareja ja Muharrem Kukan ravintola
 
14.10.2009 
 
Tällekin päivälle luvattiin pilviä ja jopa sadetta ja siinä vähän aamulla arveltiin päivän kohdetta. Kylmempi olikin kuin edellisinä päivinä. Ei ihan tarjennut teepaidalla, ja jouduin ostamaan harteille kevyen pashminan kadun varrelta ja sitten tarkeni kyllä. Miestä vähän vilutti pelkällä lyhythihaisella paidalla, mutta ei se silti ostanut pashminaa.
 
 Eminönüssa vaihdettiin ratikasta bussiin ja poikettiin siinä välissä maustebasaariin. Kekoja kekojen perään, pähkinöitä, teetä, tuoksua ja väriä. Olisi pitänyt tietää laaduista vähän enemmän, niin olisi voinut ostaakin jotain.
 
 
 
Näitä en kyllä olisi ostanut. Olin kyllä lukenut lampaansorkista, päistä, aivoista ja mahalaukkukeitosta, mutta en kuvitellut, että niihin ihan vapaasti myydään aineksiakin. 
 
 
 
Bussia hetki etsittiin, mutta kyselemällä löytyi. Näytettiin kuskille varmuuden vuoksi vielä opaskirjasta sivua, jossa luki Eyüp, ja kun hän nyökkäsi, painettiin avaimenperäliput leimauslaitteeseen. Onneksi ei tarvitse kuvitellakaan ajavansa täällä! Kaistoilla kiilataan surutta, liikenneympyrässä käännytään keskikaistalta oikealle, vaikka bussi tulee oikeaa ja ajaa suoraan. En käsitä, miten me emme ole nähneet yhtään kolaria vielä. Luettiin päivällä yhtä lehteä, jossa kerrottiin siitä, miten vanhemmat ovat huolissaan koulukyydeistä. 13 000 bussia kuljettaa täällä päivittäin 240 000 koululaista – on täällä suuruusluokka aivan eri kuin Suomessa. Vanhemmat pelkäävät juuri liikenteen rajuutta, mutta myös kuskien välinpitämättömyyttä, puhutaan kännykkään ajon aikana, ei vahdita lapsia, otetaan kyytiin jos muistetaan, jätetään minne sattuu ja semmoista. Mutta ei nyt lomalla enempää kouluasioista, sattuipa vain silmiin lehdestä. Vielä kuitenkin vähän tuosta lehdenlukuepisodista: kahvilassa (mies)tarjoilija toi englanninkielisen lehden Miehelle ja puhui Miehelle. Ei varmaan olettanut, että vaimo osaisi englantia tai ylipäänsä lukea.
 
Ja takaisin matkan kohteeseen. Eyüpissa on yksi muslimien pyhimmistä moskeijoista, koska sinne on haudattu Muhammedin kaveri Eyüp ja hänen haudalleen nyt sitten pyhiinvaelletaan. Eyüpissa oli jännä tajuta, että turisteille oli tarjolla sitä mitä aina: matkamuistokrääsää, ravintoloita, pashminoita ja vaatteita, mutta tyyli oli muslimityyli. Rukousnauhoja, kalligrafiakuvia ja -kirjoja, pitkiä hameita, huiveja, päähineitä ja sen sellaista. Ja turistit käyttäytyvät kaikkialla yleismaailmallisen samalla tavalla: ottavat digikameralla kuvia pulujen keskellä telmivistä lapsistaan.
 
 
 Ja aukion suihkulähteellä turisivat iloiset turistimummot.  
 
 
 
Eyüpin yläpuolella rinteessä on laaja muslimien hautausmaa. Alhaalla kylässä on mahtimiesten hautoja, rinteessä sitten muita. Niiden yläpuolella on Pierre Lotin kahvila, eli kahvila, jossa kyseinen kirjailija viihtyi joskus 1800-luvulla. Ovat täällä viihtyneet muutkin kirjailijat, Mika Valtari liitetään Galataan. Mahtaakohan meillä joskus ensi vuosisadalla löytyä Jari Tervon ja Sofi Oksasen kahviloita? Oppaista olimme lukeneet, että kannattaa kävellä ylös, ettei missaa hienoa hautausmaata, mutta sinne menee kyllä köysihissikin. Etsimme hissin alkupäätä (Mies ei tiennyt, ettei se kulje maata pitkin...) ja ajattelimme, että yhtä hyvin voi kävellä alaspäin, vaikka oppaat neuvovat kävelemään ylös. Ei löytynyt hissiä, ei polun päätäkään. Epämääräiset ohjeet. Hissi nähtiin myöhemmin, se lähtikin rannasta eikä kylästä,  ja polun pään hämmennys selvisi alas tultua. Miten tämä viitta pitäisi tulkita?
 
 
Jonnekin mennään suoraan ja Pierre Lotille vasemmalle, eikö niin? Me kävelimme vasemmalle, pitkästi, vaikka oikeasti olisi pitänyt mennä suoraan ja sitten kääntyä vasemmalle. Lopulta tie alkoi näyttää mutkaiselta ja rakentamattomalta autotieltä, jossa ei ollut edes jalkakäytäviä ja minä luovutin. Tulimme vähän matkaa takaisin ja vieressämme oli saman tien taksi, joka kysyi, mihin saisi viedä. Hinnaksi hän sanoi on lira. Ihmettelimme alhaista hintaa kovasti, ja ylös mentyämme hinta olikin kymmenkertainen. Otin huijatuksi tulemisen pelossa taas kuvan, enkä vieläkään tiedä, pitäisikö taksikuskin osata vastata turisteille englanniksi ten liras vai turistien opetella yksinkertaisimmat lukusanat (on=10) ennen kuin tulee maahan.
 
  
 
Ei se ihme, että Pierre Loti viihtyi. Nuori mies oli rakastunut ja paikka oli kaunis. Siemailimme juomat, Mies sai teetä kauniisti lasissa, mutta nainen sai tuoremehua tilattuaan vain avaamattoman tölkin ja pillin.
 
 
 
Maisemat Kultaiselle sarvelle olivat vähintään taksimatkan arvoiset ja aurinko paistoi.
 
 
 
 Käveltiin alas sen kauniin hautausmaan läpi. Mies oli niin nykykirjailijan näköinen, että kahdet turistit kysyivät siltä tietä.
 
 
Hautamuistomerkeistä näkee, minkälainen asema henkilöllä on eläissään ollut. Turbaanit olivat arvokkaimpia, fetsit on virkamiehillä ja joitain muitakin päähineitä oli – miehillä. Naisilla ei ollut päähinettä muistomerkissä, he olivat varmaan eläessään käyttäneet huivia riittämiin, mutta heillä oli yhtä monta kukkaa kuin lasta.
 
 
  
 
 
Alhaalla kävimme moskeijassa vähän arastellen. Täällä ei ollut paljon muita turisteja kuin muslimipyhiinvaeltajia. Riisuttiin kengät, nostin pashminani hartioilta hiuksille (en huomannut riittävän nopeasti, ja minulle jo huomautettiin), sitten seisoimme hiljaa yhden pylvään katveessa ja otin tosi varovasti kuvan.
 
  
 
Takaisintulo sujui jo rutiinilla. Katsoimme jonkun bussin, jonka nimessä oli sana Eminönü ja astuttiin kauhistelemaan kiilailua, tööttäilyä ja kummallisia kiihdytyksiä. Bussin etuovi oli auki koko matkan, eivätkä kaikki sisään tulleet seisseet pysäkeillä. Huh.
 
 Maustebasaarissa olisi tehnyt mieli poiketa uudestaankin, mutta käytiin sen sijaan pikaisesti suuressa basaarissa. Hieroskelin kauppaa aika hyvästä nahkakassista, sellaisesta, jossa ei vahingossakaan lukenut Prada niin kuin sadoissa muissa, mutta ei ihan päästy myyjän kanssa yhteisymmärrykseen. Hän pyysi ensin 250 liiraa (jaa euroiksi kahdella), tiputti aika pian kahteensataan, siitä vielä sataanseitsemäänkymppiin. Tarjouduin maksamaan 120 ja luulen, että olisimme aika pian tehneet kaupat noin 150:llä, joka minusta olisi ollut ihan ok hinta isosta nahkakassista. Ihan kivaa tuo peli oli, kun sitä alkoi pelata. Juteltiin mukavia, kehuin laukkua, hänkin kehui, ja hinta laski koko ajan. Lopetin ja lähdin pois, ajattelin palata ja olisin jatkanut – sekin kuuluun peliin, mutta sitten vain aloin mielessäni perua koko laukun ostoa. Olisi pitänyt katsoa homma kerran loppuun.
 
 Lapsenlapsen synttärilahjasta tingittiin noin neljännes, se oli sen verran pieni summa, että en viitsinyt käyttää aikaa enempää. Aluksi tuo tinkimishomma nyppi ihan valtavasti, mutta sitten pelaaminen alkoi tuntua ihan hauskalta, olihan se yhdenlaista kommunikointia. Täällä se on maan tapa, eikä tarkoita sitä, että tavaroilla ei olisi suunnilleen oikeaa hintaa. Myyjä lähtee jostain, alentaa vähän saman tien, ostaja tarjoaa jotain, jos haluaa oikeasti ostaa, ja johonkin päädytään. Siinä välissä myyjä on kertonut rakastavansa minua ja myyvänsä minulle halvemmalla kuin miehelleni myisi, kertonut, miten hyvä maku minulla on, ja miten juuri tämä juttu sopii minun tyyliini ja sanonut, että hänellä kyllä olisi vieläkin parempi juttu juuri minulle, kehunut minua Miehelle, ja niin edelleen. Ei tämä meille jäyhille suomalaisille sovi, mutta itse aloin tykästyä.
 
Itse asiassa Suomessakin on tänä kesänä saanut melkein mistä tahansa vähän alennusta, kun on pyytänyt. On kokeiltu monastikin, K-raudasta, Kodin Anttilasta ja Vepsäläiseltä, pienemmistä puhumattakaan.
 
Illaksi suunnistettiin Taksimiin Muharrem Kukan ravintolaan As Peraan. Muharrem iloitsi jälleennäkemisestä, jutteli ja palveli. Näytti alkupalat tarjottimella, valitsi itse suomalaisille sopivaa grillattua lihaa, toi hedelmiä jälkiruoaksi (”Minä tarjoan”) juotti teetä (ja Miehelle rakia). Istuimme ihan kävelykujan vieressä ja seurasimme ravintolan marokkolaispojan sisäänheittotouhua. Kieliä riitti ja ihan erehtymättä kaveri puhutteli jokaista omalla kielellä. (Rouva yritti samaa, ja vaikka se tavallaan on alan ammattilainen, vain kerran Rouva osui oikeaan, kun sanoi yhden pitkän nuoren miehen olevan ruotsalainen. Oli se, hetken päästä kaveri tulikin takaisin mie.. siis puolisonsa kanssa ja ruotsia puhuivat keskenään!)  Kyseltiin marokkolaiselta, mistä hän tunnisti meidät suomalaisiksi, mutta hän hymyili arvoituksellisesti ja osoitti tukanrajaani. (Ajattelin sanoa, että tunnen monia suomalaisia, joilla on tukanraja taaempana. Jos se olisi edempänä, pitäisi kotiosoite olla Neanderthal Saksassa. Rouva kyllä arveli sen tarkoittaneen rusketusraitaa, lieko Marokon poika ollut PMMP:n faneja?)
 
 
 
 
Tässä kuvassa iloinen marokkolaispoika.
 
Ja alemmassa kuvassa Muharrem itse pois lähtiessämme.
 
 
Yhden parin tunnistin suomalaiseksi epäröimättä, mutta kysymys olikin kollegasta, joka vain yhtäkkiä käveli vastaan keskellä Istanbulin iltaelämää. Ihan yhtä uskomatonta kuin Miehellä viime vuonna ESB:n jonossa Nykissä. Maailma ON pieni. 
 
Istanbulin oppaissa sanotaan, että pitää valita majapaikka sen mukaan, mitä illalla haluaa. Jos haluaa osallistua Taksimin eloisampaan iltaelämään, ja viipyä siellä pitempään, pitää asua siellä, koska liikenneyhteydet pelaavat huonosti. Juuri niin. Tünelin ja Karaköyn välinen funikuler ei enää ajanut ja käveltiin turhaan siihen päähän Istiklal Caddesia. Mentiin takaisin nostalgiaratikalla toiseen päähän eli Taksimin aukiolle, sieltä toisella funikulilla sen ainoan ratikkalinjan toiseen päähän ja sitten hotellilla. Tunnin matka, muttei viitsitty kävelläkään. Sama aika siihen olisi mennyt. Ja oma syy, että ei menty ajoissa nukkumaan, kello oli jo yhdeksän. 
 
 
Viimeinen päivä: vesisäiliö, Topkapi ja kentälle
 
15.10.2009 - 13:33
 
 Torstai, viimeinen päivä Istanbulissa

Aamulla pakattiin monta kertaa, kun mietittiin, missä laukussa lasitavarat säilyisivät parhaiten. Katsotaan sitten kotona, mutta aivan erityisenä vinkkinä keksittiin kenkien käyttö. Likapyykki sullotaan kenkiin, kengät asetellaan yksittäin muovipusseissa laukun pohjalle ja reunoille ja muihin kriittisiin paikkoihin, etteivät arat tavarat varmasti liiku eivätkä kolhiinnu mihinkään. Tässä vaiheessahan meillä kaikki vaatteet olivat siis likapyykkiä. Mietittiin valmiiksi sopivia ilmeitä ja kommentteja, jos joudutaan jossain turvatarkastuksessa purkamaan mun alkkareita Miehen kengistä tai selittämään, miksi Miehen ruutupaidat on keraamisessa vessaharjan säiliössä avaamattoman näköisessä paketissa.

Yksi halpiskassi oli eilen ostettu sen himoitsemani nahkalaukun sijasta, että saatiin karkit pakattua. Tervetuloa jälkeäläiset jakamaan tuliaisia!

Finnairin Istanbulin lento on lomailijaystävällinen. Iltalennolle ehtiessä jää päivä aikaa tehdä vielä ihan mitä vain hotellista lähdön jälkeen. Onneksi tavarat sai jättää päiväksi sinne. Tässä vaiheessa pitää kehua hotellia, erityisesti palvelu oli ystävällistä ja huolehtivaa. Luvattiin Denikselle kirjoittaa Tripadvisoriin arviointi.

Aloitettiin kaupunkikierros poikkeamalla katsomassa paikallisen Helsingin veden säiliö. Suomessa voisivat ottaa oppia valaistuksesta.

 

 
 

Topkapin palatsi oli vielä suorittamatta. Kyllä hallitsijoiden suuruudenhulluus on yleismaailmallista. Versaillesit, Buckinghamit ja Madridin kuninkaanlinnat on nähty ja joitain pienempiäkin, ja täällä taas yksi. Kultaa, koristeluja ja lääniä, kansa asuu ahtaasti ja täällä on, parhaalla niemelläkin vielä, josta joka terassilta näkyy meri, ja useitakin. Aarrekammioihin jonottavat turistit nykyisin, kun sulttaaneja ei enää ole.

 

        

 

 

 
 
 Ja joku paikallinen Rokka tai Sus oli kyllä suostunut asettelemaan pieniä pyöreitä kivilöitä poluille.
 

 

 
 
Se hauska puoli näissä linnoissa ja palatseissa on, että paikalla on aina valtavasti turisteja, jotka käyttäytyvät varsin yhdenmukaisesti, eikä tarvitse sellua paikallisten joukossa, joiden tapoja ei tiedä. Näiten japanilaisturistien opaskirjaan olisin kuitenkin halunnut kurkistaa. Mitä ihmettä heidän kirjoissaan luki sellaista, mitä meidän ei? Voisiko olla, että etsivät merkkejä niistä kilpikonnista, jotka kantoivat selässään kynttilöitä tulppaani-istutusten joukossa, että ne näkyisivät katsojille paremmin? Siitä kyllä taitaa olla erinäisiä vuosia, mutta eiväthän matkaoppaat aina sisällä uusinta tietoa.
 
 
 

Oli siis hieno paikka, vaikka pientä takaiskuakin koettiin. Istanbul on kiivaasti valmistautumassa olemaan Euroopan kulttuuripääkaupunki ensi vuonna ja nyt pidetään linnan keittiötä ja haaremia kiini, että ne ensi vuonna olisivat hienot ja auki. Korjausmiehiä tornissa naputtelemassa kiviä nähtiin, mutta se jäi vielä epäselväksi, miten sulttaanin kolmetuhatta vaimoa eli ja miten heille ja muulle
perheelle ruokaa laitettiin.

 
 


  

Haaremia vartioivat eunukit sen sijaan oli komennettu ulkotöihin. Heillä näytti olevan varsin mukavaa, juoksentelivat välillä, ja kisailivat toisiaan kiinni.

 


 

Mies osti takaiskuista sydämistyneenä pikkupojille punaiset fetsit, että saavat leikkiä Ahmed Ahnetta.


Huijaritakseja meikäläiset välttää viimeiseen asti, eli tultiin ratikkapysäkille neljän laukun kanssa ruuhka-aikaan odottamaan, milloin tulee sellainen ratikka, johon mahtuu.

 

 
 

Kolmeen ensimmäiseen ei puhettakaan, mutta kolmannen jälkeen pysäkille ei jäänyt enää muita rannalle ja seuraava tuli sen verran tyhjempänä, että ängettiin mukaan. Seistiin ensin molemmat, sitten minulle avautui paikka ja sain pari laukkua syliin. Sitten viereeni tuli toinen vapaa paikka, Mies nosti loputkin laukut päälleni ja jäi itse viereen seisomaan. Yksi huivipäinen nainen, jolla oli pari alakouluikäistä tyttöä mukanaan, katsoi avutonta ilmettäni, vaihdoimme hymyn ja sitten hän helähti reippaasti nauramaan ja sanoi minulle monta turkinkielistä lausetta, jotka Mies yritti suomentaa. (Ihan kaikkea en ymmärtänyt, mutta jotain ihmisoikeuksista ja naisten oikeuksista ja EU:sta se oli.)

Päättärillä vaihdettiin metroon ja oltiin kentällä noin tunnin matkan jälkeen. Sama olisi varmaan mennyt taksillakin, mutta tämä oli paljon hauskempaa ja halvempaa, kun sillä avaimenperällä maksettiin. Jostain olisi voinut hakea sen avaimenperän pantin takaisin, mutta ei viitsitty, kun Miehen kollegat ovat tulossa parin viikon päästä Istanbuliin.


Lentokentällä oli turvatarkastus kahteen kertaan. Ensin heti kentälle tullessa, sitten vielä portille tullessa. Vähän nyppii aina kaivaa kännykät ja läppärit laukuista, levitellä kynät ja kolikot laatikkoon ja joutua pengotuksi. Mies joutuu aina riisumaan vyön ja pikkutakin. Tällä kertaa jäi Miehen reppuun klassinen moka: kokistölkki. Jouduttiin juomaan se siinä valvovien silmien alla. Voi kun maailma olisi turvallisempi paikka!


Tekniikka on kumminkin mukavaa. Kirjoitellaan tätä lentokoneessa ja kun tullaan kotiin, siirretään valmis teksti blogiin.